Partiosota 2011 Perhossa 11.-12.6.2011

[-jm-]

Tämän vuoden partiosotaan lähdimme neljän Papan ja yhden RedNecksin muodostamalla viisihenkisellä partiolla.
Kari jäi tällä kertaa pois ja tilalle tuli Papoista Jarmo ja Jukka, viime vuotisia oli mukana Kalle RedNeckseistä sekä minä ja Mika Papoista.

[-jm-]

Lauantai 11.6.2011

Tarkoitus oli kokoontua Jalastuuleen klo 07.00, mutta Mika, Jarmo ja minä myöhästyimme, koska jouduimme koukkaamaan kertaalleen takaisin hakemaan unohtamani kartat. Saavuttuamme lopulta Jalastuuleen oli Kalle ja Jukka siellä lähtökuopissa.
Pääsimme starttaamaan Jalastuulesta n. 07.15.
Tällä kertaa jätimme korealaisen miehistönkuljetusajoneuvon Jalasjärvelle ja lähdimme matkaan Jukan ja Jarmon ajoneuvoilla.
Menomatkalla pysähdyimme viimevuotiseen tapaan Kyyjärven Shellille kaffeelle. Shellillä parveili melkoisesti maastopukuisia, paikalla oli nimittäin PV:n väkeä Pyörremyrsky 2011 -harjoituksen väkeä moottorimarssin tauolla.

Ilmoittauduimme pelipaikalla n. klo kymmenen tietämissä.
Ensi tunnelmat parkkipaikalla oli epäuskoiset, keli tuntui heti hiostavan kuumalta. Mielessä velloi, että mitenkähän vanhus jaksaa taapertaa pelivarusteet päällä tuossa helteessä.
Suoritimme meikkaukset ja jätimme reput yms. pelinjärjestäjien kuljetettavaksi kohti respaa, jonka jälkeen kävelimme respalle.
Respalla olimme yhdentoista tietämissä ja aloimme odottelemaan pelin alkubriiffiä.
Tulokahvit jätin suosiolla juomatta, koska kahvi tunnetusti poistaa kehosta nestettä ja ajattelin, että nestettä tulee poistumaan hikoilun myötä enemmän kuin tarpeeksi pelin aikana.

Briiffaus tapahtui ripeästi ja selkeästi, joitain tarkentavia kysymyksiä esitettiin, mutta viime vuodelta tutut jutut oli nopeasti käytynä lävitse. Briiffauksen lopuksi pelinjärjestäjät antoivat ryhmille suunnat jonne sai lähteä taivaltamaan odottamaan lähtölaukausta. Tämä oli muuten viime vuoteen selkeä parannus, viime vuonna meille näytettiin karttapiste jonne tuli mennä odottamaan lähtölaukausta, nyt annettiin suunta jonne respalta piti lähteä ja pystyimme itse päättämään miten pitkälle kuljemme odottamaan pelin alkua.

Suunnan saatuamme lähdimme matkaan suunnaten pohjoiseen sähkölinjan alapuolella.
Ylitimme Kontusentien ja perustimme reppukätkön Salmelantien länsipuolelle nousevalta mäeltä löytyneeseen painanteeseen.
Mika raportoi nähneensä matkalla keltaisen nauhan, joilla pelinjärjestäjät olivat kiinnittäneet maalikalikoiden läheisyyteen.
Otimme asemat siten, että silmiä ja korvia oli jokaiseen suuntaan ja jäimme odottamaan lähtölaukauksia, vaihdoin samalla radion kanavan ykköselle.
Keli oli lämmin, hyttysiäkin oli riittävästi.

Haulikon pamaukset kajahtivat kello kahdentoistatietämissä ja radiostakin kuului ilmoitus pelin alkamisesta.
Otimme ryhmän kokoon ja siirryimme Kontusentien eteläpuolelle.
Haravoimme hetkisen aikaa tuloksetta maastoa jossa Mika oli arvellut merkkinauhan nähneensä.
Lähdimme suuntaamaan länteen kohti Salmelanharjun maastoja.
Kalle lähti etenemään kärjessä. Ylitimme tien jonkinmatkaa sähkölinjan länsipuolelta, pohjoisessa rinne oli niin jyrkkä, että jatkoimme länteen hieman loivempaa rinnettä.
Kuljimme avojonossa, Jarmo hieman muun ryhmän vasemmalla puolella.
Jarmo huomasi partion kulkevan meidän kanssamme samansuuntaisesti pohjoispuolellamme, maastouduimme.
Ajattelin, että annetaan partion mennä ja lähdetään jäljittämään heitä.
Odotin kuitenkin liian kauan, sillä partio meni menojaan.
Päätin pitää pienen tauon.

Pian Mika tai Jukka huomasi jälleen partion liikehdintää, tällä kertaa etelässä.
Aikani tiirailtua minäkin näin partion ylittävän Kontusentien eteläpuolellamme n. 250-300m etäisyydellä.
Jonkin ajan kuluttua Mika kertoi partion olevan tulossa kaakko-etelänsuunnasta suoraan meitä kohti.
Levittäydyimme asemiin alemmas harjanteelle, Kalle jäi ylemmäksi tarkkailemaan selustaamme.
Odottelimme asemissa melkoiset tovit ennen kuin partio tuli ampumaetäisyydelle, Jukka avasi tulen ja pudottikin nopeasti vastapelurin, minäkin yritin ammuskella, minnekään en tainnut osua. Jarmo lähti tekemään koukkausta vihollisen oikeaan kylkeen ja Mika vastaavasti vasempaan kylkeen.
Partio tuhoutui, harmiksemme heillä ei ollut enää hihanauhaa jäljellä, ei liioin saaliskalikoita.

Tarkoitus oli hieman hengähtää, mutta jälleen oli partio näköpiirissä.
Tällä kertaa partio oli liikkeellä eteläpuolellamme kaakosta luoteeseen. Ryhmitimme partiomme hieman luoteeseen korkeammalle asemiin. Jukka tai Mika pudotti ryhmästä yhden, jonka jälkeen yritimme saada pudotuksia aikaiseksi. Jossain vaiheessa radiosta kuului, että raatoliinaa kantava vihollinen viittilöi asemiemme suuntaan, ärjäisin heppua näkemättä että "Se raatoliinaa pitävä kaveri lopettaa muiden ohjeistuksen". Ilmeisesti heppu kuuli, koska radiosta tuli tieto että viittilöinti loppui.
Jukka tai Mika pudotti vielä toisenkin vihollisen. Näimme kyllä koko ajan pari vihollista, mutta he olivat sen verran kaukana, että emme saaneet heihin osumia.
Kalle siirtyi varmistamaan ryhmityksemme oikeaa sivustaa.
Mietimme koukkausta oikean kautta, mutta sitten tuli tieto, että viholliset tähtäilevät juuri siihen suuntaan josta päättelimme sieltä olevan tulossa toisenkin partion. (Tässä tuli aikailtua liikaa, olisi pitänyt jo aiemmin ottaa irti, tai koukata voimalla kimppuun. Pelityylini taitaa olla liian varovainen.)
Pian kaakosta ilmaantui jälleen partio, jolloin otimme irti, liikaa ruuhkaa.
Jukka hätyytteli tätä uusinta partiota muutamilla kuulilla ja otimme irti kaakkoon.

Päästyämme harjun laelle päätin käskeä tauon.
Suuntasimme mukavan näköiseen painanteeseen ja aloimme kukin kaivelemaan tetsareista pientä purtavaa.
Tässä sattui sitten oikein kuningasmoka, omasuojaus petti alokasmaisesti.
Mika taisi saada ensimmäisenä osuman, joku huusi että mistä päin ammutaan. Luulin kuulan tulleen tulosuunnastamme ja hamuillessani aseen käteen sainkin sarjan kylkeeni. Koko partiomme tuhottiin minuutin sisällä ja pian luokseni juoksi hymyilevä vihollispartion ryhmyri punaista nauhaa hakemaan.
Vihollispartio oli leveällä ryhmityksellä pohjois-koillissuunnassa. Jäin miettimään, että näkivätkö he jo meidän tulevan vai tulivatko sattumalta paikalle näkemään meidän häröpallomme jonka jälkeen vasta levittivät ketjun asemiin.
Kyllä harmitti, ei näin pahasti saisi mokata.
Eipä auttanut muu kuin kaivaa raatoliinat esille ja lähteä taivaltamaan kohti respaa.

Respalla täytimme vesipullot ja rakot jonka jälkeen suuntasimme sähkölinjan tuntumassa, sen länsipuolitse reppukätköllemme.
Pidimme huoltotauon, tällä kertaa meillä oli kolme miestä vartiossa kahden huoltaessa.
Tässä vaiheessa huomasin, että nyt ei ole Janne juonut riittävästi vettä. Päänsärky alkoi tekemään tuloa ja olo oli voimaton.
Nappasin buranan, söin suolapähkinöitä ja yritin juoda vettä. Takaraivossa takoi, että vettä ei imeydy kuin maksimissaan 8dl tunnissa. Olisi siis turhaa juoda liikaa, silti mielessä kalvoi pelko siitä, että nestehukka kävisi liian kovaksi.

Lepäillessäni Jarmosta parin metrin päässä kuului radiosta Mikan ilmoitus, jota en ensiksi tajunnut.
Sanoinkin ääneen jotain että mitä hemmettiä se nyt tarkoittaa. Samassa kuului aseen ääni Mikan vartiopaikan suunnasta ja Mikan varoitushuuto lähestyvästä vihollisesta.
Vihollinen lähestyi lepopaikkaamme harjunlakea luoteesta.
Nappasin aseen ja lähdin kapuamaan Mikan suuntaan, näin Mikan muutaman metrin päässä raatoliina päässään ja Mikan oikealta puolen vihollisen ryntäämässä pystyssä kohti n. 15m etäisyydellä, ruuttasin sarjan ja mielestäni osuinkin, ainakin eteneminen pysähtyi. jouduin kuitenkin suojautumaan heti, sillä kohti juosseen vihollisen takaa oikealta ammuttiin takaisin. Yritin nousta saadakseni ampujan tähtäimeen, mutta meikäläiseen osui.
Onneksi Jukka kuuli lääkintämies huutoni ja ryntäsi sitomaan minut.
Kun sain sidontaliinan käteeni Jarmo ilmoitti, että pohjoispuolellamme liikkuu vihollispartio.
Hetkisen odoteltuani lähdin etenemään Mikan suuntaan, sainkin sidottua hänet rauhassa, sillä hyökännyt partio oli ottanut irti.
Arvelimme tuon hyökänneen partion olleen sen, joka meni pohjoisen kautta ohitsemme jatkaen Salmelantien ylitse.

Mika kertoi saaneensa kolmeen viholliseen varman osuman, minäkin mielestäni pudotin yhden vihollisen.
Jäi siis mysteeriksi kävikö viides vihollinen sitomassa kaikki neljä, enkö minä osunutkaan ja pudottamakseni luullut sitoi Mikan pudottamat, sitoiko osuman saaneet toisiaan, vai miten ihmeessä hyökännyt ryhmä pääsi vetäytymään.

Hetkisen tuumailtuamme lähdimme liikkeelle.
Suuntasimme Salmenantien ylitse, sen itäpuolelle ja kohti Syrjäjärven rantaa.
Pidimme paussin järven niemennokassa, hyttysiä oli riittävästi.
Jatkoimme matkaa tapahtuman parkkipaikkana toimineen hiekka-alueen pohjoispuolelle.
Tuolla matkalla löysimme viisi pienempää saaliskalikkaa.
Vihollisia ei näkynyt, eikä taistelutoimintaa kuulunut.

Suunnatessamme kohti parkkipaikkaa kärjessä kulkeva Jarmo heittäytyi maahan ja avasi tulen.
Suoraan kulkusuunnassamme oli muutama vihollinen.
Mika kaivoi saaliskalikat repustani ja kätki ne maahan.
Jukka ja Kalle lähti tekemään kulkusuunnassamme oikean kautta koukkausta, minä ja Mika vastaavasti vasemman kautta.
Viholliset ottivatkin hyvin nopeasti irti, emmekä löytäneet enää heitä vaikka haravoimme maastoa hetkisen ajan.
Suuntasimme parkkipaikalle täyttämään sinne jättämästämme vesikanisterista vesivarantomme.
Parkkipaikalla Mika jututti yhden auton luona taukoa pitävää ryhmää.
Kello taisi olla jotain 18 ja 19 välillä.

Täytettyämme pullot ja rakot suuntasimme takaisin sinne, minne Mika oli kalikat kätkenyt.
Kaivoimme kalikat esille ja lähdimme kohti respaa tarkoituksena nollata minulla ja Mikalla olevat sidontaliinat.
Suuntasimme Kivijärventien varteen ja lähdimme liikkumaan tien pohjoispuolitse länteen.
Parkkipaikan ja respan puolivälissä kärjessä kulkeva Jarmo ilmoitti jonkun maastopukuisen tulevan vastaan, mutta epäili, että kyseessä ei olisi pelaaja.
Siirryimme varmuudeksi polulta syrjään ja jäimme odottamaan kulkijaa.
Kohottauduin polviasentoon nähtyäni, että kulkijalla ei ole asetta.
Sitten seurasi keskustelu jonka tarkoitus ja syvin sisältö jäi minulle mysteeriksi.
Heppu kuulosti hieman närkästyneeltä sanoessaan, että pojat peli on tuolla ihan toisessa suunnassa ja viittilöi Salmelanharjun suuntaan. En tiedä mitä tarkoitti, oliko heppu sitä mieltä, että tapahtuma on resparallia ja että meidänkin olisi pitänyt olla siellä missä suurinosa muista ryhmistä.

Jatkoimme matkaa.
Pääsimme etenemään muutaman satametrisen, kun jälleen tuli tieto vihollispartiosta, maastouduimme.
Partio oli kulki vastakkaiseen suuntaan vajaat sata metriä pohjoispuolellamme, annoimme partion mennä.
Juuri kun edellinen partio oli hävinnyt näköpiiristä Jarmo ilmoitti toisen partion olevan tulossa suoraan kulkusuunnassamme meitä vastaan, makasimme paikoillamme ajatuksena päästää partio niin lähelle, että se saataisiin nopeasti tuhottua.
Jarmo joutui avaamaan tulen kun vihollispartion kärkimies meinasi kävellä päälle, seurasi hetkisen ajan ammuntaa, mutta kehenkään ei osunut. Mika ja Kalle lähti koukkaamaan vihollisen kylkeen oikean kautta, vihollinen otti kuitenkin irti ja vetäytyi länsi-lounaaseen.
Jatkoimme jälleen matkaa ja pääsimmekin vihdoin respalle nollaamaan sidontaliinat, täytimme jälleen vesivarantomme ja jatkoimme matkaa.

Lähdimme respalta suon yli luoteeseen, teimme Kontusentien eteläpuolelle kätkön saaliskalikoillemme ja siirryimme reppukätkölle.
Siirsimme reput kätköstä hieman luoteeseen harjanteenpäälle. Kello oli jotain 21.30-22.00.
Jukka, Kalle ja Mika virittivät naamioverkot ja aloittivat tekemään ruokaa. Minä siirryin vartioon muutaman kymmenen metrin päähän luoteeseen. Jarmo kävi antamassa merisuolaa ja siirtyi vartioon päinvastaiseen suuntaan kaakkoon.
Vartiopaikalla istuskellessani ihmettelin, että miksi olo on niin voimaton. Yritin kuunnella, mutta oikeastaan ainoa ääni mitä kuului oli hyttysarmeijan tauoton ininä.

Jonkin ajan kuluttua kuului jokin ääni kaakon suunnalta. Meni jonkin aikaa ennen kuin aivot käsittelivät äänen ja ymmärsin
kyseessä olleen Jarmon huudon osumasta.
Mietin mitä tehdä, en arvannut jättää vartiopaikkaani, mutta tiesin vihollisen jo lähestyvän ruokapuuhat aloittaneita ryhmäläisiämme.
Taistelun äänet alkoivat kaikua ja lähdin hivuttautumaan pikkuhiljaa kohti kokkiryhmämme olinpaikkaa samalla kuitenkin luoteeseen vilkuillen. Pääsin parinkymmenen metrin päähän naamioverkosta ja yritin hahmottaa tilannetta. Jukka liikkui oikealle, löi maihin ja ampui.
Hetkisen kuluttua näin hänen kaivavan raatoliinan esille.
Yritin nähdä onko muita ryhmästämme jäljellä, mutta en nähnyt ketään, kuulin vain vihollisen huudot kun he etenivät laajassa ketjussa kohti. Lopulta näin liikettä etuoikeallani, hieman alarinteen puolella ja samassa myös kohtisuoraan edessäni. Etäisyyttä oli kuitenkin niin paljon, että en yrittänytkään ampua. Odotin, kunnes oikeanpuoleisin vihollinen tuli ampumaetäisyyden päähän ja roiskaisin sarjan kohti. Vihollinen huusi osuman merkiksi, mutta samassa etuvasemmalta kuului huuto jossa kerrottiin sijaintini.
Ruiskin vielä muutaman sarjan keskimmäistä vihollista kohti, en osunut, mutta hän osui minuun.
Karjaisin osuman merkiksi ja nostin käden ylös, raatoliinani oli jäänyt naamioverkkojen luona oleville tetsareilleni. Osumia tuli silti edelleen, joten nostin myös aseeni ylös. Nyt viholliset huutelivat toisilleen tietoa meikäläisen putoamisesta.
Meidät jyrännyt viisihenkinen ryhmä jatkoi matkaa luoteeseen, punaista hihanauhaahan meillä ei ollut enää antaa.
Kello oli tässä vaiheessa n. 22.30.

Totesimme, että vartiomiehiä ei nyt tarvita ja jatkoimme nyt koko ryhmän voimin sapuskan laittamista ja ruokailemista raatoliinat päässä. Syödessämme pohdimme mitä nyt kannattaisi tehdä. Tulimme siihen tulokseen, että jäämme nukkumaan raatoliinojen kanssa ja käymme aamulla respalla. Tutkailimme aiemmin tulostettuja ohjeita ja tulkitsimme ohjeita siten, että saamme käydä respalla vasta 5.30.
Sovimme herätyksen neljäksi ja kömmimme makuupusseihin hyttysten inistessä ympärillämme.
Minulla oli mukana ohuin kesämakuupussini mutta sekin oli liian kuuma. Kylvin hiessä ja yritin saada unenpäästä kiinni. Jossain vaiheessa totesin, että nukkuminen ei onnistu makuupussin kanssa. Puin takin, lakin, hyttysverkon ja sormikkaat käteeni, jätin makuupussin suojaamaan alavartaloa vyötäisiltä alaspäin. Nukahtelin aina jonkinlaisia pätkiä, mutta havahduin ties miten monta kertaa hyttysten pistäessä sormikkaiden läpi tai hyttysverkon läpi kasvoja.

[-jm-]

Sunnuntai 12.6.2011

Kolmen jälkeen kyllästyin ja nousin ylös.
Pikkuhiljaa muukin ryhmä nousi ja söimme aamupalat.
Kiirettähän ei ollut, koska tosiaan luulimme, että voimme respata vasta 5.30.
Kukaan meistä ei ollut saanut kunnolla nukuttua hyttysten pitäessä seuraa, olin kuulemma kuitenkin jossain vaiheessa kuorsannutkin, propagandaa luulemma.

Pakkasimme kamamme ja lähdimme neljän-puoliviiden välillä liikkeelle. Siirsimme reput puunjuurelle Kontusentien varteen, tien pohjoispuolelle. Noustessamme tielle tuli yksi pelinjärjestäjistä tietä pitkin. Jutustelimme hetkisen hänen kanssaan ja käveleskelimme pikkuhiljaa respan suuntaan.
Respalle saavuimme karvan verran ennen viittä ja yllätys oli iloinen kuullessamme, että saamme respata heti eikä miinuksia kertynyt kuin kymmenen pisteen verran.

Täytimme taas vesivarantomme ja suuntasimme odottamaan uuden pelialueen avautumista.
Suuntasimme Pikku-Valkseisen ja Kontusentien välistä luoteeseen.
Olimme uudelle pelialueelle suuntaavassa kapeikossa kun tien pohjoispuolelta avattiin tuli, löimme maihin ja jäimme odottamaan.
Jonkin ajan kuluttua kulkusuunnassamme näkyi yksittäinen vihollinen, jonka kanssa kärjessä olevat Jukka ja Jarmo vaihtoivat joitain laukauksia. Etäisyydet olivat sen verran pitkät, että mahtoiko kuulat kantaa kummallakaan osapuolella lähellekään vastustajia.
Otimme hieman taaksepäin ja jäimme kymmeneksi minuutiksi odottelemaan.
Takaraivossa paukutti vaara siitä, että jokin toinen ryhmä yrittäisi samaa kapeaa reittiä pitkin avautuvalle pelialueelle.

Klo 06.10 päätin käskeä ryhmän uudelleen eteenpäin, nyt pääsimmekin ongelmitta avautuneelle pelialueella.
Suuntasimme Kontusentien eteläpuolla harjunlakea pitkin länsi-luoteeseen, emme nähneet yhtäkään vihollispartiota, mutta emme liioin löytäneet ainuttakaan saaliskalikkaa. Pohdimme matkalla, että onko joku ryhmä kulkenut edellämme poimien kaikki kalikat

mukaansa. Jossain vaiheessa matkaa kuulimme ammuntaa pohjoispuoleltamme, etäisyyttä oli vaikeaa arvioida.
Matkan aikana huomasin kartasta, että ihan pelialueen länsirajalla näkyy olevan järvenrannalla laavu. Ajattelin, että sieltähän saattaisi löytyä myös puucee. Koska metro alkoi antaa merkkejä halustaan ajaa tunnelista päätin, että käymme tsekkaamassa paikan, vanha mies kaipaa mukavuuksia metsäänkin.
Saavutimme laavulle johtavan polun ja lähdimme kävelemään kohti laavua. Hieman ennen laavua oli pieni pätkä pitkospuita, Mika, Kalle ja Jukka jäi pitkospuiden pohjoispäähän haravoimaan maastoa hieman tarkemmin saaliskalikoiden varalta, minä suuntasin Jarmon kanssa laavua kohti.

Päästyämme pitkospuilta laavun lähelle, Jarmo suuntasi laavun takapuolelle ja minä heti oikean sivustan kautta tarkoituksena kurkistaa laavun sisälle. Jokin ihmeellinen vaisto käski ottaa aseen ampumavalmiiksi ja meinasinkin sujauttaa jännäkakan punttiin tajutessani laavun olevan miehitetty. Taisi vihollispartion heppu pelästyä yhtä paljon kuin minäkin, sillä hän suorastaan pomppasi istualtaan parikymmentäsenttiä ylöspäin nostaen kädet ylös samalla huutaen seis. En vieläkään tiedä miksi en ampunut heti vaan otin askelen taaksepäin ja heittäydyin maahan tähtäämään laavun suuaukkoa.
Huikkasin radioon, että laavussa on vihollispartio, sitten aloin pohtimaan, että eihän vain kyseessä ole jokin ulkopuolinen porukka, olihan laavu ihan pelialueen rajalla. Huikkasinkin laavussa olijoille kysymyksen, että olettehan te softaajia ettekä ulkopuolisia, vastaus tuli heti; softaajia ollaan.
Samassa ryhmämme oli paikalla ja ryhmityimme molemmin puolin laavua aloittaaksemme laavun siivuttamisen.
Huusin vielä laavussa olijoille, että tuletteko suosiolla ja lähdette raatoliinojen kanssa vai pitääkö alkaa ampumaan. Vastaus tuli välittömästi: "Tulkaa hakemaan".
Ryhmämme aloitti siivuttamisen molemmilta puolilta, vastustajalla ei ollut mitään mahdollisuuksia, kaksi putosi ja kolmas luovutti.
Taistelun jälkeen jutustelimme vastustajien kanssa, heitä oli tosiaan enää kolme jäljellä, yksi oli joutunut jättämään kesken nestehukan vuoksi ja yksi jostain muusta syystä. Hatunnosto hepuille, ei totisesti ole mukavaa istua laavun sisällä näkemättä mitään odottaen kovaäänisen vastustajan aloittavan tulimyrskyn molemmilta puolilta.

Heti kun tilanne oli saatu haltuun näin Kallen jo juoksevan käskemättä vartioon tuloreittimme varteen. Sain siis turvallisin mielin etsiskellä puuceen ja suorittaa nautinnollisen istunnon yksiössä. Jukka suoritti huollon ja meni vapauttamaan Kallen vartiosta huoltamaan.
Kun kaikilla oli huolto suoritettuna lähdimme paluumatkalle Rapa-Valkeisen suuntaan.
Suuntasimme tulomatkalla käyttämämme harjunlakea kulkevan polun eteläpuolitse, ainuttakaan saaliskalikkaa emme paluumatkalla löytäneet, vihollispartioistakaan emme saaneet havaintoja.

Käskin puolentunnin tauon saavutettuamme Rapa-Valkeisen kellon ollessa n. 9.30. Kalle vahti tulosuuntaamme, Jarmo kärjessä
eteenpäin, Mika ja Jukka pohjoisen suuntaan, minulle jäi etelä jossa oli vain lampi. Suoraan sanoen olin niin väsyksissä, että jätin itselleni sen suunnan josta ei todellakaan voinut tulla vihollisia, makasin kuusen varjossa lampea tuijottaen, ihmettelin miksi jostain kumman syystä hyttysiä oli tässä kohdassa normaalia vähemmän.
Jossain vaiheessa havahduin radiosta kuuluvaan ääneen, Kalle siellä ihmetteli, että mitä tässä on tarkoitus tehdä, vastattuani
kutsuun Jukka pääsi kuittaamaan, että kuorsaukseni oli kuulunut hänen asemapaikkaansa asti, olin siis nukahtanut. Jukka sanoi myös, että se käsketty puolituntinen oli jo kulunut.
Nousin häpeillen nukahtamistani ja lähdimme liikkeellle suunnaten Rapa-Valkeisen ja Pikku-Valkeisen sekä Kontusentien välistä kannasta itään. Nousimme Pikku-Valkeisen eteläpuolelle pieneen rinteeseen odottelemaan suojassa peliajan loppumista.
Suunnittelimme, että noudamme saaliskalikat kätköstä yhdentoista tietämissä ja siirrymme Rapa-Valkeisen koilispuolelle odottamaan merkkilaukauksia "suoja-ajan" alkamisesta.

Lähdimme liikkeelle n. klo 11, noudimme kalikat kätköstä ja lähdimme liikkeelle suunnitelman mukaan.
Maastoiduimme odottamaan ajankulumista päästyämme sopivaan maastoon Rapa-Valkeisen koilispuolella, kello oli tässä vaiheesa n. 11.20. Hetkisen kuluttua Mika ilmoitti havainneensa vihollispartion jäljillämme, kirosin mielessäni, ei tässä enää ainakaan respaamaan ehdi millään. Onneksi vihollispartio eteni niin hitaasti, että haulikonlaukaukset ehtivät kajahtaa ja radion ykköskanavalla tuli ohjeet noutaa kalikat sekä siirtyä maalialueelle.

Onneksi olimme siirtyneet edes noin pitkälle saaliskalikoidemme kanssa, olimme nimittäin ripeähköstä marssivaudhistamme huolimatta perillä maalissa vasta n. 11.55.
Ruoka maistui todella hyvältä maalintulon jälkeen, kahvista puhumattakaan!
Olin todella tyytyväinen, että jaksoin maaliin asti, vaikka olin niin lauantai-iltana, kuin sunnuntaiaamupäivänkin aikana melkoisen huolestunut jaksamisestani.

Lopuksi:
Etukäteen miettimämme suunnitelmamme ei toteutunut. Tarkoitus oli etsiä jokunen tunti kalikoita, ottaa sitten muutaman tunnin
lepo suoja-asemassa ja lähteä yöllä metsästämään keltaisia nauhoja.
Suurin syy heikkoon menestykseemme oli kuulemma osaamaton ryhmyri jonka huonon johtamisen vuoksi ryhmä pudotettiin kahdesti.
Totta ainakin toinen puoli, onneksi ryhmyrin tehtäville on jonossa ottajia

Viime vuonna tuli 24h vettä, nyt oli toinen ääripää keliolosuhteista, lisäksi maasto oli mielestäni melkoisen haasteellinen.
Kokemus oli opettavainen, join lauantaina liian vähän vettä vaikka tiesin nesteen nauttimisen tärkeyden.
Jälkikäteen yö hyttysten syöttinä jo huvittaa, yöllä ei hirveästi naurattanut.

Rankkaa oli, nyt jo hymyilyttää, takana on jälleen todellakin kokemisen arvoinen pelitapahtuma ja olen oikeasti ylpeä siitä, että jaksoin taapertaa maaliin asti.

Kiitos hienoa työtä tehneille Perhon Partisaanien pelinjärjestäjille!
Kitos myös Jarmolle, Jukalle, Kallelle ja Mikalle mieleenpainuvasta reissusta!

[Gary]

Kiitos tarinasta, näitä on aina mukava lukea!

[Choke77]

Joo hyvin on tapahtumat kerrottu, Jannella on sana hallussa. Tämä oli itselle ihka ensimmäinen yön yli kestävä peli ja vähän kyllä jänskätti että kuinkahan sitä jaksaa, yllättävän hyvin sitä porskutettiin vaikka keli oli melkoisen extreme ja kilometrejäkin tuli varmasti ihan kiitettävästi (ja vielä ne ihanat korkeuserot! Kyllä vähän jalkoja lämmitti kun rämmittiin niitä julmettuja rinteitä ylös). Vettä meni ja hyvä että muut oli huomannut ottaa merisuolaa yms mukaan ja pääsin sitten siinä siivellä niitä nauttimaan itsekkin. Sai kyllä oikeasti tuntea ylpeyttä jo pelkastään siitä että jaksoi mukana hillua loppuun asti.

Se yö oli kyllä melko karmea, nyt jo kyllä tosiaan huvittaa se mutta sillon yöllä kyllä tuli "muutama" ärräpää ja mietittyä että mitä hemmettiä täälläkin tekee itseään rääkkäämässä. Sunnuntaina muuten jo vartiossa sitten tuli itsekkin siinä peliajan lopun lähestyessä "pilkittyä" vartiossa, aluksi mukamas tarkkaavaisesti katseli maastoa ja seuraava havainto olikin että heräsi siihen että pää nyökähti alaspäin (Mutta en sentään kuorsannut kuten eräät! Täytyy kyllä sanoa että tuli virnisteltyä siinä kun Janne otti pienet powernapit. Huvitti ajatus että vihollinen kuulee kohta meidän sijainnin siintä rohinasta mikä sieltä kuusen alta kuuluu...)
Kotona sitten tulikin seuraavana yönä nukuttua kevyet 11 tuntia yöunia, eli kyllä hiukan oli univelkaa kertynyt.

Mutta ei kyllä voi muuta sanoa kun että oli mahtava keikka ja porukka oli aivan loistava! Ei tarvi kyllä miettiä yhtään että lähteekö samanlaisiin tapahtumiin toistekkin.

Hienosti oli kyllä Perhon porukka järjestänyt vesihuollon ja vielä samaan hintaan kuului kahvitus ja lopussa aivan loistavan makuinen lihasoppa, erityiskiitos myös heille.

[Repta]

Kiitokset vielä kerran täältäkin päin. Ei mitään lisättävää Janne kertomukseen. Oli todella mielenkiintoinen ja opettavainen peli.

Jos kehittymisen aihetta haluaa hakea niin oltaisiin voitu olla ainakin alussa hieman agressiivisempia. Laskujeni mukaan me tiputettiin 2 ryhmää, meidät tiputettiin 2 kertaa ja ainakin 5 kertaa tulitaistelu päättyi toisen osapuolen irti ottoon(yleensä ne muut).

Mutta ensi vuonna uudestaan, eikö niin?